Siirry pääsisältöön

Pieni herkkä hetki

En uskalla hengittää. Tuntuu, että kaikki edistys taantuu silmänräpäyksessä jos liikahdan. En uskalla sulkea silmiäni, etteivät pienet eteenpäin otetut askeleet katoa pimeään. Kun kirjoitan tätä, pelkään, että tämän kirjoittaminen on liian uhkarohkeaa, että tämä tulkitaan ylpeydeksi tai pröystäilyksi, ja nämä hipaisusta särkyvät äärivarovaisen optimismin pisarat pirstotaan epätoivon pohjattomaan mereen. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Aargh!

Ihmisten tunnetyhmyys ajaa minut hulluuden partaalle. Sitä turhautumista ei voi sanoin kuvailla, niin jäytävää se on. Ystäväni totesi, että jos ihmiskunnan kohtalo olisi käsissäni, lajiamme kohtaisi sukupuutto. Kyllä, juuri näin se on! Tällä planeetalla on hyvin vähän sellaisia ihmisiä, joiden järjenjuoksu oikeuttaa kulkemaan vapaana. Heitä, jotka eivät omalla olemisellaan vahingoita muita. Pitäisi olla jonkinlainen testi, jolla mitata ihmisen psykologista älyä. Siinä testissä reputtaneiden lisääntyminen pitäisi estää, jottei tyhmyys siirry vanhemmilta jälkikasvuun.

Lapsen kuolema

Näin unta, että nuorempi lapsistani kuoli kääntyvän auton alle ja elin kaksi vuorokautta ilman tietoa siitä, mihin lapseni on kadonnut. Alkoi epätoivoinen etsintä, kysely, päätön hortoilu kaupungin kaduilla, kunnes sain viestin, että lapseni makaa kuolleena kylmiössä. Tässä vaiheessa tiesin, että uni on muuttumassa samanlaiseksi kuin muut uneni: kulkisin pitkin sokkeloista käytäväverkostoa kohti osoitteetonta päämäärää. Kaiken yllä makaisi raskas kuoleman ja toivottomuuden paino. Unessa olisin vain minä, ei saattajia. Löytäisin lapseni, joka ei olekaan sama pieni ihminen, jonka tunnen, vaan joku outo ja vieras. Sitten uni saisi käsittämättömät piirteet. Huoneet vaihtuisivat, seinät muuntuisivat, katot painuisivat kasaan, ja minun olisi löydettävä ulospääsy ovettomasta labyrintista.
Niinpä tietoisesti muutin unta. Vaadin todisteita siitä, että lapseni on kuollut. Sain taksin tuulilasikameralla kuvatun videon, jossa naapurini Mersu kiilaa pihasta ajotielle taksin keulan eteen ja käänty…

Stressiä ja kyvyttömyyttä

Olen valvonut monta yötä stressaamalla ennakkoon tätä tiistaita.  Tänään piti olla kaksi henkisesti rankkaa palaveria lähes peräkkäin: ensimmäinen klo 10.30, toinen klo 14. Olin asennoitunut niihin siten, etteivät ne minua ainakaan tapa (vaikka joskus olo niiden jälkeen onkin sellainen, että toivon itseni kuolleeksi) ja ajallisesti se 2-3 tuntia on elämässä vain pieni tuokio, joka tuskin pilaa koko elämää. Aamulla nuorempi poika oli kuitenkin mahataudissa ja jouduin peruuttamaan viime tingassa kaikki tapaamiset. Edessä on siis lisää unettomia öitä, kun uudelleen stressaan näistä samoista asioista. 
Nuorempana ajattelin, että minulla on hyvä stressinsietokyky, kunnes nyt vanhetessa olen ymmärtänyt, että stressinsietokykyni onkin olematon. Se, että joutuu kokemaan paljon stressiä ei tarkoita, että sietäisi sitä hyvin. Se, että osaa peittää stressinsä ei tarkoita, ettei se ahdistaisi ja painaisi, tunkisi yön unettomiin tunteihin ja laahaisi riippana kantapäillä jok'ikinen askel. On …