keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Unipäiväkirja: Irlanti



Olen tarrautunut kiinni suuren matkustajakoneen siipeen, enkä pääse alas. Ohjaamosta kapteeni viittoilee minua pitämään kovasti kiinni, koska he aikovat laskeutua alemmas ja päästää minut hyppäämään maahan. Kone laskeutuu ja erotan allani noin kaksi metriä leveän ojan. Vettä ei ole paljon, mutta päästän irti ja putoan. Oletan maahan osumisen sattuvan, mutta vedenpinnan alla onkin pehmeää sammalta ja pieniä kiviä, eikä veteen tömähtäminen tunnu ollenkaan kipeältä. 

Vaatteet ovat märät ja tiedän, että minulla pitäisi olla kylmä, vaikka en tunne vilua. Lähden kulkemaan viivasuoraa ojaa ylävirtaan. Ympärillä näkyy rajattomasti tasaista, vihreää nummea, ja valo on valjua, aivan kuin aurinko olisi laskenut jo aikaa sitten, mutta yö ei vielä ole tullut. Kuljen eteenpäin, kunnes oja johdattaa minut pieneen kaupunkiin, jonka talot näyttävät erikoisilta, jotenkin vierasmaalaisilta. Ojan laidat nousevat jyrkiksi ja korkeiksi, mutta pääsen kipuamaan ylös ja huomaan olevani Irlannissa, vilkkaalla kadulla, mutta ihmiset eivät kiinnitä minuun mitään huomiota. Taustalla kuuluu irlantilaista kansanmusiikkia. 

Tunnelma muuttuu painostavaksi ja pelkään, koska tiedän, että olen joutunut painajaiseen. En pääse pois Irlannista ilman passia, olen märissä vaatteissa, enkä tunne ketään, joka voisi auttaa. Tiedän, että poliisit ovat jo perässäni ja kuulen sireenien ulvontaa. Ryntään juoksuun ja juostessa kaappaan käsiini kuivia vaatteita pyykkinarulta. Olen saapunut kaupungin laidalle. Rakennuksia on harvakseltaan ja ne ovat ränsistyneitä maalaistaloja mittaamattoman avaran nummen laidalla. Löydän pystyynlahonneen ladon, jonka suojaan käperryn piiloon. Siihen uni loppuu.



perjantai 7. huhtikuuta 2017

Pieni herkkä hetki

En uskalla hengittää. Tuntuu, että kaikki edistys taantuu silmänräpäyksessä jos liikahdan. En uskalla sulkea silmiäni, etteivät pienet eteenpäin otetut askeleet katoa pimeään. Kun kirjoitan tätä, pelkään, että tämän kirjoittaminen on liian uhkarohkeaa, että tämä tulkitaan ylpeydeksi tai pröystäilyksi, ja nämä hipaisusta särkyvät äärivarovaisen optimismin pisarat pirstotaan epätoivon pohjattomaan mereen. 


torstai 30. maaliskuuta 2017

Yhden matkan päätepisteessä

Kevät on tulossa, mutta arki rouskuttaa samaa rataa kuin ennenkin. Ainoa ero on se, että ilmapiiri on vapautuneempi nyt, kun ex-mies muutti melkein 600km etelämmäksi ja hänen vaimokkeensa, olisiko nyt ex-vaimoke, 250km pohjoisemmaksi. Kaikki lepää, aivan kuin olisimme juosseet monta vuotta yhtä loputtomalta tuntuvaa maratonia ja yhtäkkiä saaneet luvan pysähtyä ja katsella, kun muu elämä mataa selän takaa viereemme, tälle uudelle lähtöviivalle, odottamaan lähtölaukausta seuraavalle maratonille. Toivon, ettei tämä alkava taival ole edellistä raskaampi, mutta juuri tällä hetkellä uskallan olla pikkuriikkisen tyytyväinen. En paljon, enkä kauan, vain tämän sekunnin tai pari, kunnes taas taannun odottamaan pahinta. 


Hengitä!



Hengitä


Hengitä ilmaa! 
älä ajattele 
minne se menee 
tai mistä se tulee 
sillä ilma on soluissa 
veressä ja vedessä 
se liukuu meistä läpi 
se värisee 
kastepisarana seitissä 
tuulen taittaman 
keltaisen viljan tähkässä 
varjojen juoksussa 
maiseman yli.

Hengitä ilmaa! 
älä ajattele 
mikä on sen tarkoitus 
tai suunta 
sillä ilma on minussa 
ilma on meissä 
kuopassa kämmenellä 
hiekkaan painuvissa jäljissä 
ilma kiertää 
kuin viileä puhallus 
iholla ennen ensilunta.


tiistai 7. maaliskuuta 2017

Pieniä hetkiä: luut


Mietin, miltä profiilisi näyttää nyt, kun aurinko on laskenut, ja sinun on yhtä kylmä kuin minunkin, mutta en tahdo katsoa. Olet siinä rinnallani niin lähellä, ja silti niin kaukana, etten yllä vaikka kurotan. Sinulla on mustalaisen silmät ja pianistin sormet, ja kujeileva hymy, joka tekee mutkan suupieliin, tumma parransänki ja otsalla ikuinen hämärä. Kyllä minä tiedän katsomattakin, kuinka jäntevältä näytät, kun nojaat käsiisi ja seuraat tummenevan taivaan halki piirtyvää valkoista juovaa. Ehkä sinäkin tahtoisit paeta lähestyvän syksyn pakastuvia öitä etelän lämpöön, enkä minä tahdo kieltää, mutten saa sanotuksi sitäkään. 

Avaan suuni ja ajattelen, että on puhumisen paikka. On aika kertoa jotain, ei vain minusta vaan tästä kaikesta, joka nyt makaa jalkojeni juuressa löytäjäänsä vailla. Mutta sanat ovat liian suuria näin pienille asioille, ja niillä on kiire seuraavaan, kiinni johonkin sellaiseen, josta riippuu enemmän. Olisi niin helppoa jättää tämä tähän, unohtua rantaliejun tympeään löyhkään ja pantata rumia sanoja vielä hetki, ehkä viikko tai kaksi. Tai seuraava vuosi. Mutta olen tässä yhä ja ajattelen, vaikka järki haraa vastaan. Vesi seisoo uomassaan mustempana kuin vastarannalla vartova yö. Hiipuneen nuotion ympärillä leijuva savu kirvelee silmiäsi. Jostain taaempaa kantautuva puheensorina törmää seinään ja vaimenee. 

”Miksi ääneen sanominen on niin vaikeaa?”
Ääneni on vieras ja vaitiolosta karhea, mutta tartut harkituin liikkein käsivarteeni ja vedät minut makuulle viereesi. Laiturin kylmät laudat painavat raitaa paitasi selkämykseen. 
”Ei se ole vaikeaa, kun et mieti mitä sanot. Sinä ajattelet liikaa. Olisit kuin se pöhkö kirkkoherra siinä sarjassa, jota katsoit. Täyttäisit hiljaisuutta, olisit äänessä vain äänessä olemisen ilosta.”
Ajattelen kirkkoherra Applebee-Thorntonia ja pieneen lasiseen vankilaan suljettua kultakalaa, kunnes kosketat kättäni ja työnnät sormet sormieni väliin.
”Kenelle tämä talo jää? Kenellä on halua ottaa niskoilleen kahden sukupolven syyllisyys ja pystyyn kuoleva metsä?”
”Remontoin kesämökiksi.”
”Kenelle? Kuka juoksee kesät hautakerolla, ui saastassa, joka hukutti ainoan ihmisen, josta välitit.” Vilkaisen tummaa vesirajaa, jonka kuiva kesä oli vetänyt liejusta esiin työntyvän juurakon päältä. Keskiuoman yllä leijuu kylmä sumu, mutta kätesi on lämmin ja päättäväinen. Jos en tietäisi paremmin, voisin luulla, että kuulet. ”Ja kuka tämän remontoi, kun sinunkin on mentävä?”

Otteesi heltiää hiukan. Olet hämmästynyt ja hiljaisuus kestää kauemmin kuin on tarkoitus.
”Mihin minun on mentävä?”
”Etelään, jonkun sellaisen luo, joka täyttää äänillä hiljaisuutta, kävelee rantahiekassa, ei mudassa. Joka hengittää oikeaa ilmaa, ei tomua.”
Päästän sormistasi irti ja olen taas niin kaukana, etten kosketa ketään, liian kaukana suurista sanoista ja äänistä, joilla on merkitys. Kuulen etääntyvät askeleet ja auton, jonka ajovalot valaisevat kesannolle kasvaneen pellon kuivuuttaan kumartavat heinänkorret. Käteni on kalvakkaan läpikuultava. Se on sellainen vielä silloinkin, kun viimeiset sirkat kuolevat ja ensilumi sataa maahan. Liikkeetön vesi jäätyy uomaansa myöten ja kuura peittää juurakon valkoiset luut.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Elossa

Huoneen seinät ovat kuluneet.
Niiden pinnassa sadoin sormin paineltu tomu.
Makaan matalalla, tuskin jalkojen tasalla, 
tyyny kasvoissa kiinni.

Oven alta loistaa kuunvalkea valo.
Pienet pölyhiukkaset sormenpäillä 
minä olen kuin lapsi, silmät avoinna,
suu sanoja vailla.

Olen kuollut, minä ajattelen, 
mutta tyyny tuoksuu yhä shampoolta ja iholta,
siltä sitruunankeltaiselta huulirasvalta,
jonka maku tuo mieleen helteen ja hien. 

Pian kello on seitsemän ja kankeat raajat
hakevat kitkaa bukleematon pinnasta.
Aamu on harmaa ja hauras, mutta elossa, 
niin kuin minäkin.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Valo ja varjo (yksinpuhelu)


Uskomatonta kyllä, kirjoitin taas runon. En ole koskaan ollut mikään runoilija, mutta nyt näitä syntyy kuin itsestään. Tämä runo syntyi, kun seisoin keittiön ikkunaa vasten lähes kiinni omassa heijastuksessani, ja katselin lumikinoksessa leikkivien poikien touhuja. Oli kurja olo, koska olin juuri joutunut niin kovasanaisesti komentamaan lapsia. Siksi tuossa runossa Julma Minä keskustelee Hyvän Minän kanssa.



Valo ja varjo

Kylmin huulin 
kuiskii suuni
näitä rumia sanoja.
Kalpeat kasvot 
ikkunan takana 
tuomio luomien alla.

Se olen minä, 
väritön sielu
harmaata lasia vasten. 
Laiska ajatusviiva, 
joka terävänä lyö haavaa
rohtuneeseen rintaan.

Vain sinä näet minut tässä,
vain sinulle olen väreissä. 
Olen hapan keltainen ja ruoste,
sormien välistä valuva hiekanruskea,
ehkä lämmin, auringon paahtama,
mutta sileä kuin sulava lumi.

Ja siinä 
aivan liki, 
lähes rintaa vasten,
minä olen sinussa kiinni. 
Olen valo. 
Olen tien poikki 
juokseva varjo.

Unipäiväkirja: Irlanti

Olen tarrautunut kiinni suuren matkustajakoneen siipeen, enkä pääse alas. Ohjaamosta kapteeni viittoilee minua pitämään kovasti kiinni,...