sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Entäs kun ei jaksa..? Ja rahaa palaa.

Joko voi heittää pyyhkeen kehään? Lasten kesäloma on edennyt siihen pisteeseen, että nuorempi lapsi on lähtenyt neljäksi viikoksi isälleen ja vanhempi juurtunut television eteen. Minua kyllästyttää ihan kaikki, joten annan esikoisen notkua Star Wars -maratonin lumoissa ja keskityn itse huojumaan rullaluistimilla pitkin kaupungin roudan rikkomia katuja, lukemaan, kirjoittamaan, ja haaveilemaan ajasta, jolloin ei tarvitse stressata muusta kuin terveenä pysymisestä. 

Nyt minulla on neljä viikkoa aikaa tehdä pirunmoinen määrä asioita, joista en ole saanut aloitettua kuin yhtä: sain tyhjennettyä lasten makuuhuoneen ylimääräisestä roinasta ja muutettua järjestystä nyt, kun sinne mahtui sekaan järjestystä muuttamaan. Neljän viikon jälkeen lähdetään hakemaan kuopusta pois ja vietetään samalla muutama päivä mummolassa. Siihen mennessä kodin on oltava tiptop, tilauskäsityöt valmiina vietäviksi, ja esikoinen väsytetty (samalla, kun väsytän itseni) kesäaktiviteeteilla. Harmittaa, ettei ole varaa lomailla kunnolla. Esikoinen valittaa, että kaikki muut ovat aina tehneet lomilla jotain hienoa, mutta me ei tehdä koskaan mitään. Mutta koitapas päästä ulkomaanmatkoille osapäivätyötä tekevän yksinhuoltajan huonolla palkalla. Ei sillä paljon retostella. Itse en edes kaipaa minnekään, mutta lasten vuoksi olisi kiva jossain käydä. Muuallakin kuin mummolassa. 

Meiltä hajoaakin kaikki. Kuopukselta hajosi jo kolmas puhelin vajaan kahden vuoden sisällä. Juuri olin ehtinyt hankkia itselleni uuden sen jälkeen, kun omani teki tenän. Esikoisen läppäri meni rikki samaan syssyyn ja pyörästäni hajosi kumi. Vasta vähän aikaa sitten jouduin korjaamaan lasten pyörät. Eurot palavat roihuna silmissä minne vain pääni käännän. Ei tiedä itkeä vai nauraa, mutta ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.   




keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Lapsuusmuistoja

Kun olin pieni, katselin makuuhuoneen katon mustaa halkeamaa ja kuvittelin, että jälki on syntynyt Jumalan kynnestä tämän hangatessa aukkoa maan ja taivaan väliin. Saatoin melkein nähdä Jumalan raaputtamassa kattoa kuin Veikkauksen arpaa pitelemättömän uteliaisuuden vallassa nähdäkseen, asuuko sen takana 'ei voittoa' vai 'voit lunastaa voittosi lähimmästä arpoja myyvästä toimipisteestä'. Jostain syystä Jumalan kiinnostus oli lopahtanut ennen kuin kynsi oli raaputtanut pettymyksen mentävää reikää. Reikä oli jäänyt kolmehaaraiseksi arveksi, jonka takana taivas oli musta ja näytti puulankulta, joka oli varoituksena poltettu hiileksi jo ennen kattoon naulaamista. Se oli 'katso, mitä tapahtuu, kun leikkii tulitikuilla' -lankku. 'Katso, mitä tapahtuu, kun sammuu kesken ruuanlaiton' -lankku. 

Joka yö, kun kuuntelin isää huutamassa ja hakkaamassa äitiä kamarin seinän takana, kuvittelin railon repeävän auki ja mustan käsivarren kauhovan kouraansa kaiken eteensä eksyvän. Minutkin. Ja kanssani samassa vuoteessa nukkuvan vuotta vanhemman isoveljen, joka oli kääntänyt kasvot seinään päin ja näytteli nukkuvaa, vaikka oikeasti velikin valvoi ja odotti poliiseja tai taksia, joka hakisi meidät pois. Tai ruumisautoa, joka kärräisi äidin sukuhautaan. Mutta arpi pysyi arpena ja taivas suljettuna. Meille oli olemassa vain maanpäällinen helvetti ja näkymättömän Jumalan näkymätön kynsi jossain rapistuvan kotimökin katolla.

On se kummallista millaisia asioita sitä tuleekaan mieleen, kun ajattelee lapsuutta. Tuokin putkahti mieleeni jostain alitajunnan hämäristä, kun hain Googlella ja Facebookilla pahinta kiusaajaani kouluajoilta (en löytänyt). Minua kiusattiin yhteensä kolme vuotta (luokat 3., 4., ja 7., jotka vietin isommassa koulussa), kunnes sain tarpeekseni ja aloin räyhätä takaisin. Sen jälkeen, kun minut oli leimattu arvaamattomaksi ja räjähdysherkäksi, näkyvä kiusaaminen loppui, mutta karttelu jatkui edelleen. Se ei minua harmittanut. Olin jo oppinut avoimesti vihaamaan ihmisiä ja vihakilpeni sai kaiken paskan kimpoamaan kuorestani.

Mietin myös sitä, etten ole koskaan tuntenut sääliä itseäni kohtaan samalla tavalla kuin olen tuntenut sääliä tuntemattomia lapsia kohtaan samankaltaisissa tilanteissa, joissa itse olen lapsena ollut. Mistä tällainen itseen kohdistunut ankaruus ja säälimättömyys on oikein peräisin? Aivan kuin olisin hypännyt jonkin eheytymisvaiheen yli tai jättänyt asioita käsittelemättä. Eipä sillä enää ole merkitystä. Nykyään koen olevani onnellinen.     

lauantai 5. toukokuuta 2018

Kevättä hyppysissä

Olen jälleen kerran jättänyt blogin päivittämättä tuhottoman pitkäksi aikaa. Jos tämän olisi tarkoitus olla enemmän päiväkirja kuin paineenpurkukanava, elämäni näyttäisi blogin perusteella aika tyhjältä. Mutta hiljaisuudelle on syy siinä, ettei elämäni ole ollut kovin tyhjää, päinvastoin! Kevät on tullut. Edes koleat kelit eivät ole lannistaneet intoa valmistella tulevia kesäpäiviä. Olen ommellut, virkannut, istuttanut hyötykasvit ja parvekekukat, saanut siihen päälle hurjan kirjoitusmotivaation, jonka ajamana aloitin tekeillä olevan fantasiatarinan rinnalla työstämään kauhuelementeillä höystettyä jännitysromaania. Toivottavasti saan kesällä aikaa kirjoittaa molempia. Tehtävälistassa on myös iso läjä leivonnaisia muille leivottavaksi. Omaan pakkaseen tein jo ruokia ainakin viikoksi niiden päivien varalle, kun on liian lämmintä ja mukavaa ruveta kokkaamaan.

Kaikenlaista touhutessa unohtaa sen, että ulkona on harmaata ja ankeaa. Mikään ei vielä kasva, eivät edes leskenlehdet tai ruoho, vaikka on jo toukokuu. Eilen oli aivan hilkulla, ettei veden sijasta satanut räntää. Yksikin lämmin aurinkoinen päivä saisi luonnon heräämään. Silloin jo vuorokaudessa tapahtuisi hurja muutos. Mutta nyt ei voi kuin odottaa,   

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Maaliskuisia tunnelmia

En ole kirjoittanut blogia pitkään aikaan, joten korjaan asian kertomalla pikaisesti kuulumisia. En uskalla sanoa, että asiat ovat menneet parempaan suuntaan, koska aina jos menen möläyttämään jotain sellaista, katastrofi odottaa nurkan takana. Ehei, kohtalo saa minut liian epäluuloiseksi ja onni on niin ailahtelevaista, ettei sitä parane koetella. Sanon kuitenkin, että hetkellisen seesteisyyden vallassa olen uskaltanut vähän hengähtää (ja heti tuon kirjoitettuani tunsin tuhon huohottavan niskaani).

Lasten talvilomalla käväistiin sukulaisissa ja sairastettiin loppu loma. Kuopus sairasti isällään ja minä esikoisen kanssa kotona. Nyt ollaan jo lähestulkoon terveitä, mutta talvilomasta jäi silti vähän paha maku. Toivottavasti lähestyvä pääsiäinen sujuu suotuisampien tähtien alla. Jos nyt jotain iloista jäi talvilomasta mieleen niin se, että esikoisen kanssa innostuttiin hiihtämisestä, kun minäkin sain vihdoin hankittua uudet sukset. Ongelmaksi osoittautui vain se, että keskustan alueella asuvalla autottomalla hiihtäjällä on turhan pitkä matka hoidetun ladun varteen. Jos ei halua kiertää marsunrinkiä stadionin ympäri, pitää raahata suksia aika kauan ennen latukoneella vedetyn uran löytymistä.

Viime aikoina suurimmatkin katastrofit ovat olleet aika pieniä ainakin verrattuna niihin, mitä oli vielä vuodenvaihteen molemmin puolin. Näistä pienistä turhautumisen hetkistä ärsyttävin lienee ollut se, kun kuopuksen luvattomat peliostot aiheuttivat yli sadan euron hävikin juuri ennen talvilomareissua. Poikaparka joutuu kuitenkin itse maksajaksi, koska ostokset lasketaan etukäteen saaduksi kymmenvuotislahjaksi. Ajatella, kohta myös pienempi napero on päässyt toiselle vuosikymmenelleen. Niin se aika juoksee. 

Mutta lyhyestä virsi kaunis: töissä menee hyvin, lapset ovat kohtuullisen seesteisiä murkkuiän hormonimyrskyistä huolimatta, ja vähitellen jokaisen mieleen on hiipinyt ajatus lähestyvästä kesästä.   

  


maanantai 8. tammikuuta 2018

Talvikauden ahdistus

Nyt ei tunnu hyvältä. Pelot ja huolet varjostavat joka nurkan takana. Vuosi on vasta nuori, mutta minun tekee jo mieli heittää pyyhe kehään ja luovuttaa, enkä ole meidän perheessä ainoa. Koulun alku oli etenkin nuoremmalle pojalle niin vaikeaa, että teki mieli antaa molempien jäädä kotiin. Nuorempi on niin herkkä, että kaikki koulun seinien sisä- ja ulkopuolella tapahtuva jännittää ja uuvuttaa. En ymmärrä miksi. On kuitenkin kyse sosiaalisesta, vauhdikkaasta lapsesta, jonka luulisi nauttivan jatkuvasta tekemisestä ja suorittamisesta. 

Masennuksen ensioireet ovat hiipineet minunkin iholleni, mutta ihon alle en aio niitä päästää. Yritän keksiä joka päivälle jotakin mukavaa, etten muistaisi kuinka stressaantunut ja väsynyt olen. En ikinä enää tahdo tuntea mitä on kituuttaa masennuksen paksussa, tukahduttavassa kuplassa, kun kaikki on yhdentekevää ja henki ja ruumis on lähempänä kuolemaa kuin elämää.  

tiistai 26. joulukuuta 2017

Joulun jälkimainingeissa

Joulu on lusittu. Ihmeellistä, kuinka riidattomasti ja rauhallisesti kaikki sujui. Yleensä joululahjojen odotuksesta ylivirittyneet lapset hyppivät seinille koko aattoa edeltävän viikon, mutta tänä vuonna jännityskin oli kypsempää ja kaikille jäi hyvä mieli. Nyt voisinkin sitten viiltää ranteet auki, ettei tarvitsisi kokea joulun jälkeistä taantumaa karun arjen tympeisiin palavereihin ja ahdistaviin ihmisiin, joita on pakko tavata, vaikka ei tahtoisi. 

Olohuoneessa esikoinen pelaa SIMS4:sta, jonka veljensä osti mummun joululahjarahoilla. Selän takana kuopus yskii yskäänsä joululahjakuulokkeet päässä ja katselee YouTube-videoita kännykältään. Istun koneella hämärässä huoneessa ja kurkin suljettujen kaihdinten alapuolelle jäävästä raosta kadulla harvakseltaan kulkevia ihmisiä. Jokaisen kulkijan ryhti on painunut kasaan ja väsynyt katse auraa lumista maata. Joulun jälkeinen masennus vaivaa muitakin kuin minua.



lauantai 16. joulukuuta 2017

Unipäiväkirja: autioitunut maa

Olen mies ja elän nuoren, noin 12-vuotiaan tytön kanssa pienessä, luonnottoman suuren kannon alle rakennetussa mökissä, jonka päälle on katon virkaa ajamaan nostettu suuri musta hattu. Mökissä on ikuinen hämärä, mutta lämmin tunnelma, vaikka tilaa on vain yhden huoneen verran. Huone on vanhanaikainen tupakeittiö, jossa vallitsee kotoisa epäjärjestys. 

Tulemme sisälle suojaan, koska ilmassa on ukkosta, ja ympärillämme kohoavat valtavan korkeat puut, joiden alle on vaarallista jäädä. Synkkä pilvirintama kohoaa taivaanrannasta ja peittää taivaan. Tyttöä pelottaa, koska ukkonen raivoaa sellaisella voimalla, että kaikki natisee ja tärisee. Minuakin pelottaa, mutten tahdo tunnustaa sitä. Pelon kasvaessa sukupuoleni häilyy. Välillä olen mies, välillä nainen, mutta missään vaiheessa en tunnu omalta itseltäni.

Kun ukkonen yhä kasvattaa voimaansa tajuan, että meidän on joko paettava tai jäätävä kaatuvien puiden alle. Pakokauhu kasvaa, kun kannan tyttöä pois metsän keskeltä. Sataa ja tuulee rankasti ja tuntuu, että maailmanloppu on huokauksen päässä. 

Hyppään häilyvästä hahmostani vanhan, ränsistyneen kartanon vuoteeseen, jossa makaa vanha nainen. Naisen kasvoissa on pitkiä uurteita, mutta tuntuu, että häntä vaivaa enemmän sairaus kuin vanhuus. Nainen ei pääse ylös sängystä ja tajuan, että hän on halvaantunut vyötäröstä alaspäin. Huoneessa on suuret ikkunat ja lasiset pariovet, joita vasten raivoava myrsky iskee niin suurella voimalla, että ne tulevat särkymään hetkenä minä hyvänsä. Nainen tietää sen. Hän pelkää kuolemaa ja odottaa jonkun, ehkä minun, kantavan hänet pois myrskyn keskeltä. Nainen katsoo hätääntynein ilmein suoraan minuun, mutta tiedän, etten jaksa kantaa häntä suojaan tytön lisäksi. En ole fyysisesti läsnä, mutta koen kääntyväni pois ja tunnen valtavaa syyllisyyttä ja tuskaa, koska tiedän naisen kuolevan ilman apua. 

Hyppään takaisin häilyvään hahmooni, joka nyt taivaltaa keskellä autioitunutta maaseutua, pitkin kapeaa hiekkatietä kohti Ruotsin rajaa. Lapsi on sairas. Meidän on mentävä Ruotsiin sairaalaan, koska muualta ei löydy apua. Tälle maalle on tapahtunut jotain. Taloja ei ole. On vain tyhjiä teitä. Tiedän, ettei kukaan asu siellä enää. Jalkoihini sattuu, koska matka on pitkä, mutta hätä on niin suuri, että on pakko jatkaa. 

Ruotsin puolella on ihmisiä ja sairaalassa henkilökuntaa, joka on valmis hoitamaan lasta, mutta minä en voi jäädä sinne. Jätän tytön sairaalaan ja lähden takaisin Suomeen, sille samalle kapealle hiekkatielle, joka nyt johtaa ainoaan taloon, jonka löydän autiosta maasta. Linnut eivät laula, on luonnottoman hiljaista. Taivas kaartuu loputtomana ja tyhjänä kuin valtava vaaleansininen kattilankansi tyhjien peltoaukeiden ylle. Valkoiset pilvenriekaleet näyttävät jähmettyneen sijoilleen, aivan kuin tuulikin olisi kuollut.

Jalkani ovat niin väsyneet, että tuskin jaksan kivuta talon rappusille. Tytön sijasta mukanani on musta koira, joka ontuu pahasti tassuaan ja tiedän, että se kaatuu pian uupumuksesta, ellen saa sitä suojaan. Avaan kuistin oven ja koira laahustaa sisälle. Sen anturassa on haava, joka tiputtaa verta roskaiselle puulattialle. Siihen uni loppuu.  

Entäs kun ei jaksa..? Ja rahaa palaa.

Joko voi heittää pyyhkeen kehään? Lasten kesäloma on edennyt siihen pisteeseen, että nuorempi lapsi on lähtenyt neljäksi viikoksi isälleen ...