Siirry pääsisältöön

Tekstit

Pieni herkkä hetki

En uskalla hengittää. Tuntuu, että kaikki edistys taantuu silmänräpäyksessä jos liikahdan. En uskalla sulkea silmiäni, etteivät pienet eteenpäin otetut askeleet katoa pimeään. Kun kirjoitan tätä, pelkään, että tämän kirjoittaminen on liian uhkarohkeaa, että tämä tulkitaan ylpeydeksi tai pröystäilyksi, ja nämä hipaisusta särkyvät äärivarovaisen optimismin pisarat pirstotaan epätoivon pohjattomaan mereen. 

Uusimmat tekstit

Yhden matkan päätepisteessä

Kevät on tulossa, mutta arki rouskuttaa samaa rataa kuin ennenkin. Ainoa ero on se, että ilmapiiri on vapautuneempi nyt, kun ex-mies muutti melkein 600km etelämmäksi ja hänen vaimokkeensa, olisiko nyt ex-vaimoke, 250km pohjoisemmaksi. Kaikki lepää, aivan kuin olisimme juosseet monta vuotta yhtä loputtomalta tuntuvaa maratonia ja yhtäkkiä saaneet luvan pysähtyä ja katsella, kun muu elämä mataa selän takaa viereemme, tälle uudelle lähtöviivalle, odottamaan lähtölaukausta seuraavalle maratonille. Toivon, ettei tämä alkava taival ole edellistä raskaampi, mutta juuri tällä hetkellä uskallan olla pikkuriikkisen tyytyväinen. En paljon, enkä kauan, vain tämän sekunnin tai pari, kunnes taas taannun odottamaan pahinta. 

Hengitä!

Hengitä

Hengitä ilmaa!  älä ajattele  minne se menee  tai mistä se tulee  sillä ilma on soluissa  veressä ja vedessä  se liukuu meistä läpi  se värisee  kastepisarana seitissä  tuulen taittaman  keltaisen viljan tähkässä  varjojen juoksussa 
maiseman yli.
Hengitä ilmaa!  älä ajattele  mikä on sen tarkoitus  tai suunta  sillä ilma on minussa  ilma on meissä  kuopassa kämmenellä  hiekkaan painuvissa jäljissä  ilma kiertää  kuin viileä puhallus  iholla ennen ensilunta.

Pieniä hetkiä: luut

Mietin, miltä profiilisi näyttää nyt, kun aurinko on laskenut, ja sinun on yhtä kylmä kuin minunkin, mutta en tahdo katsoa. Olet siinä rinnallani niin lähellä, ja silti niin kaukana, etten yllä vaikka kurotan. Sinulla on mustalaisen silmät ja pianistin sormet, ja kujeileva hymy, joka tekee mutkan suupieliin, tumma parransänki ja otsalla ikuinen hämärä. Kyllä minä tiedän katsomattakin, kuinka jäntevältä näytät, kun nojaat käsiisi ja seuraat tummenevan taivaan halki piirtyvää valkoista juovaa. Ehkä sinäkin tahtoisit paeta lähestyvän syksyn pakastuvia öitä etelän lämpöön, enkä minä tahdo kieltää, mutten saa sanotuksi sitäkään. 
Avaan suuni ja ajattelen, että on puhumisen paikka. On aika kertoa jotain, ei vain minusta vaan tästä kaikesta, joka nyt makaa jalkojeni juuressa löytäjäänsä vailla. Mutta sanat ovat liian suuria näin pienille asioille, ja niillä on kiire seuraavaan, kiinni johonkin sellaiseen, josta riippuu enemmän. Olisi niin helppoa jättää tämä tähän, unohtua rantaliejun tympeää…

Elossa

Huoneen seinät ovat kuluneet.
Niiden pinnassa sadoin sormin paineltu tomu.
Makaan matalalla, tuskin jalkojen tasalla, 
tyyny kasvoissa kiinni.

Oven alta loistaa kuunvalkea valo.
Pienet pölyhiukkaset sormenpäillä 
minä olen kuin lapsi, silmät avoinna,
suu sanoja vailla.

Olen kuollut, minä ajattelen, 
mutta tyyny tuoksuu yhä shampoolta ja iholta,
siltä sitruunankeltaiselta huulirasvalta,
jonka maku tuo mieleen helteen ja hien. 

Pian kello on seitsemän ja kankeat raajat
hakevat kitkaa bukleematon pinnasta.
Aamu on harmaa ja hauras, mutta elossa, 
niin kuin minäkin.

Valo ja varjo (yksinpuhelu)

Uskomatonta kyllä, kirjoitin taas runon. En ole koskaan ollut mikään runoilija, mutta nyt näitä syntyy kuin itsestään. Tämä runo syntyi, kun seisoin keittiön ikkunaa vasten lähes kiinni omassa heijastuksessani, ja katselin lumikinoksessa leikkivien poikien touhuja. Oli kurja olo, koska olin juuri joutunut niin kovasanaisesti komentamaan lapsia. Siksi tuossa runossa Julma Minä keskustelee Hyvän Minän kanssa.


Valo ja varjo

Kylmin huulin kuiskii suuni näitä rumia sanoja. Kalpeat kasvot ikkunan takana  tuomio luomien alla.
Se olen minä, väritön sielu harmaata lasia vasten.  Laiska ajatusviiva,  joka terävänä lyö haavaa rohtuneeseen rintaan.
Vain sinä näet minut tässä, vain sinulle olen väreissä.  Olen hapan keltainen ja ruoste, sormien välistä valuva hiekanruskea, ehkä lämmin, auringon paahtama, mutta sileä kuin sulava lumi.
Ja siinä  aivan liki,  lähes rintaa vasten, minä olen sinussa kiinni.  Olen valo.  Olen tien poikki  juokseva varjo.

Haurautta

Kuulin viikonloppuna, että kuopuksen isä on muuttamassa takaisin synnyinseudullemme Keski-Suomeen. Ex-miehen puoliso sen sijaan on muuttamassa pohjoisemmas. Olisivatko sitten eronneet, kuka tietää. En ole kysynyt, eikä kiinnosta. Enkä voi sanoa sitäkään, että tulisi ikävä kumpaakaan, olen vain tyytyväinen tulevaan muutokseen, vaikka pojan isällään kulkeminen vaikeutuukin välimatkan kasvaessa kolmesta kilometristä melkein 600 kilometriin. Jotenkin tuntuu, että kuopuskin on helpottunut, vaikka kaverin menetys varmasti harmittaakin, onhan exän uusioperheessä - monesta murheesta ja harmista huolimatta - pojan yksi läheisimmistä ystävistä. 
Muutokset herättivät minut huomaamaan, etten enää luota selviytymiseen samalla tavalla kuin ennen. Ennen tein spontaaneja päätöksiä jatkuvasti, vaikken tiennyt mitään tulevasta, en nähnyt huomista kauemmas. Nykyään pienetkin muutokset herättävät huolen siitä, että vakaat perustukset murenevat kuin kuivunut savikakku kesähelteen lämmittämän kivinavetan …