maanantai 8. tammikuuta 2018

Talvikauden ahdistus

Nyt ei tunnu hyvältä. Pelot ja huolet varjostavat joka nurkan takana. Vuosi on vasta nuori, mutta minun tekee jo mieli heittää pyyhe kehään ja luovuttaa, enkä ole meidän perheessä ainoa. Koulun alku oli etenkin nuoremmalle pojalle niin vaikeaa, että teki mieli antaa molempien jäädä kotiin. Nuorempi on niin herkkä, että kaikki koulun seinien sisä- ja ulkopuolella tapahtuva jännittää ja uuvuttaa. En ymmärrä miksi. On kuitenkin kyse sosiaalisesta, vauhdikkaasta lapsesta, jonka luulisi nauttivan jatkuvasta tekemisestä ja suorittamisesta. 

Masennuksen ensioireet ovat hiipineet minunkin iholleni, mutta ihon alle en aio niitä päästää. Yritän keksiä joka päivälle jotakin mukavaa, etten muistaisi kuinka stressaantunut ja väsynyt olen. En ikinä enää tahdo tuntea mitä on kituuttaa masennuksen paksussa, tukahduttavassa kuplassa, kun kaikki on yhdentekevää ja henki ja ruumis on lähempänä kuolemaa kuin elämää.  

tiistai 26. joulukuuta 2017

Joulun jälkimainingeissa

Joulu on lusittu. Ihmeellistä, kuinka riidattomasti ja rauhallisesti kaikki sujui. Yleensä joululahjojen odotuksesta ylivirittyneet lapset hyppivät seinille koko aattoa edeltävän viikon, mutta tänä vuonna jännityskin oli kypsempää ja kaikille jäi hyvä mieli. Nyt voisinkin sitten viiltää ranteet auki, ettei tarvitsisi kokea joulun jälkeistä taantumaa karun arjen tympeisiin palavereihin ja ahdistaviin ihmisiin, joita on pakko tavata, vaikka ei tahtoisi. 

Olohuoneessa esikoinen pelaa SIMS4:sta, jonka veljensä osti mummun joululahjarahoilla. Selän takana kuopus yskii yskäänsä joululahjakuulokkeet päässä ja katselee YouTube-videoita kännykältään. Istun koneella hämärässä huoneessa ja kurkin suljettujen kaihdinten alapuolelle jäävästä raosta kadulla harvakseltaan kulkevia ihmisiä. Jokaisen kulkijan ryhti on painunut kasaan ja väsynyt katse auraa lumista maata. Joulun jälkeinen masennus vaivaa muitakin kuin minua.



lauantai 16. joulukuuta 2017

Unipäiväkirja: autioitunut maa

Olen mies ja elän nuoren, noin 12-vuotiaan tytön kanssa pienessä, luonnottoman suuren kannon alle rakennetussa mökissä, jonka päälle on katon virkaa ajamaan nostettu suuri musta hattu. Mökissä on ikuinen hämärä, mutta lämmin tunnelma, vaikka tilaa on vain yhden huoneen verran. Huone on vanhanaikainen tupakeittiö, jossa vallitsee kotoisa epäjärjestys. 

Tulemme sisälle suojaan, koska ilmassa on ukkosta, ja ympärillämme kohoavat valtavan korkeat puut, joiden alle on vaarallista jäädä. Synkkä pilvirintama kohoaa taivaanrannasta ja peittää taivaan. Tyttöä pelottaa, koska ukkonen raivoaa sellaisella voimalla, että kaikki natisee ja tärisee. Minuakin pelottaa, mutten tahdo tunnustaa sitä. Pelon kasvaessa sukupuoleni häilyy. Välillä olen mies, välillä nainen, mutta missään vaiheessa en tunnu omalta itseltäni.

Kun ukkonen yhä kasvattaa voimaansa tajuan, että meidän on joko paettava tai jäätävä kaatuvien puiden alle. Pakokauhu kasvaa, kun kannan tyttöä pois metsän keskeltä. Sataa ja tuulee rankasti ja tuntuu, että maailmanloppu on huokauksen päässä. 

Hyppään häilyvästä hahmostani vanhan, ränsistyneen kartanon vuoteeseen, jossa makaa vanha nainen. Naisen kasvoissa on pitkiä uurteita, mutta tuntuu, että häntä vaivaa enemmän sairaus kuin vanhuus. Nainen ei pääse ylös sängystä ja tajuan, että hän on halvaantunut vyötäröstä alaspäin. Huoneessa on suuret ikkunat ja lasiset pariovet, joita vasten raivoava myrsky iskee niin suurella voimalla, että ne tulevat särkymään hetkenä minä hyvänsä. Nainen tietää sen. Hän pelkää kuolemaa ja odottaa jonkun, ehkä minun, kantavan hänet pois myrskyn keskeltä. Nainen katsoo hätääntynein ilmein suoraan minuun, mutta tiedän, etten jaksa kantaa häntä suojaan tytön lisäksi. En ole fyysisesti läsnä, mutta koen kääntyväni pois ja tunnen valtavaa syyllisyyttä ja tuskaa, koska tiedän naisen kuolevan ilman apua. 

Hyppään takaisin häilyvään hahmooni, joka nyt taivaltaa keskellä autioitunutta maaseutua, pitkin kapeaa hiekkatietä kohti Ruotsin rajaa. Lapsi on sairas. Meidän on mentävä Ruotsiin sairaalaan, koska muualta ei löydy apua. Tälle maalle on tapahtunut jotain. Taloja ei ole. On vain tyhjiä teitä. Tiedän, ettei kukaan asu siellä enää. Jalkoihini sattuu, koska matka on pitkä, mutta hätä on niin suuri, että on pakko jatkaa. 

Ruotsin puolella on ihmisiä ja sairaalassa henkilökuntaa, joka on valmis hoitamaan lasta, mutta minä en voi jäädä sinne. Jätän tytön sairaalaan ja lähden takaisin Suomeen, sille samalle kapealle hiekkatielle, joka nyt johtaa ainoaan taloon, jonka löydän autiosta maasta. Linnut eivät laula, on luonnottoman hiljaista. Taivas kaartuu loputtomana ja tyhjänä kuin valtava vaaleansininen kattilankansi tyhjien peltoaukeiden ylle. Valkoiset pilvenriekaleet näyttävät jähmettyneen sijoilleen, aivan kuin tuulikin olisi kuollut.

Jalkani ovat niin väsyneet, että tuskin jaksan kivuta talon rappusille. Tytön sijasta mukanani on musta koira, joka ontuu pahasti tassuaan ja tiedän, että se kaatuu pian uupumuksesta, ellen saa sitä suojaan. Avaan kuistin oven ja koira laahustaa sisälle. Sen anturassa on haava, joka tiputtaa verta roskaiselle puulattialle. Siihen uni loppuu.  

maanantai 6. marraskuuta 2017

Leffassa, omaa aikaa

Eilen oli lannistavan harmaa päivä, mutta se ei tuntunut häiritsevän muita kuin minua. Lapsilla oli omat juttunsa, eikä niihin äitiä tarvittu, joten päätin lähteä leffaan ihan itsekseni ja jättää pojat väsyttämään toisiaan. 

Sali oli melkein täynnä. Se oli niitä harvoja kertoja, kun tarkkaan valitusta paikasta huolimatta jouduin jakamaan viereisen istuimen. Inhoan sitä. Toisen ihmisen niin lähelle tuleminen ylittää ärsytyskynnyksen. Mainosten ja trailereitten pyöriessä jännitinkin koko ajan, milloin vierestä alkaa kuulua raskasta hengitystä tai supinaa, karkkipussien rapinaa tai hermoa raastavaa yskimistä, mutta leffan alettua unohdin vierustoverini tyystin.

Elokuva kesti kaksi tuntia ja tuona aikana totuin vieruskaverin läsnäoloon niin hyvin, että lopputekstien alkaessa käyttäydyimme jo kuin vanhat tutut, vaikka emme olleet vaihtaneet koko aikana sanaakaan. Helpotuksen saattoi silti lukea molempien kasvoilta: luojan kiitos, tuo ei haissut tupakalta ja homeelta, räplännyt kännykkää, pitänyt outoja ääniä tai räkinyt popcorneja. Onneksi vieruskaveri oli nuori mies. Vanhemmat miehet ja naiset tuntevat velvollisuudekseen vaihtaa vieressä istujan kanssa sanan tai kaksi vain, koska kokevat sen kohteliaisuudeksi. Nuoret miehet ovat helppoja. Heidän kanssaan ei tarvitse puhua. (Tässä vaiheessa täytyy huomauttaa, että olen kyllä vuodenvaihteessa asettamieni tavoitteiden mukaisesti ollut hiukan sosiaalisempi tänä vuonna, muttei sosiaalisuus ole minua miksikään muuttanut. Sama mörköpälli olen edelleen.) 

Kotiin pyöräillessä ajattelin, että vastaisuudessa hyödynnän paremmin ne päivät, kun lapset eivät kaipaa minua. Teen enemmän asioita, joista oikeasti nautin, ja lopetan jatkuvan syyllisyyden potemisen siitä, että käytän rahaa ja aikaa itseeni.   

torstai 2. marraskuuta 2017

Veli

Kun kuopus oli aivan pieni, noin kolmevuotias, hän äityi sängyssään hysteeriseen huutoon. Se oli sellaista epätoivoista, hätääntyneen lapsen kauhun sekaista paniikkihuutoa. Ryntäsin huoneeseen ja sytytin valot, mutta huoneessa ei ollut mitään normaalista poikkeavaa. Väliseinän takana isovelikin makoili sängyssään kaikessa rauhassa. Kysyin pojalta, mitä ihmettä tapahtui, ja hän selitti vääristyneen naaman ilmestyneen seinän läpi katselemaan häntä. Toinen puoli kasvoista oli viallinen, silmäkin näytti omituiselta. Mitä tarkemmin hän näkyään selitti, sitä jäätävämmät vilunväreet kipusivat pitkin selkäpiitäni: lapsi kuvaili edesmennyttä veljeäni. Samaa veljeä, jonka mukaan kuopukseni nimesin. 

Poika ei ole koskaan nähnyt kuvaa veljestäni, enkä ole kertonut hänelle, että veljeni silmä oli vaurioitunut onnettomuudessa, kun olimme lapsia. Hän ei mitenkään olisi voinut tuohon aikaan nähdä kuvaa veljestäni tai ylipäätään tietää tästä yhtään mitään, koska asiasta ei koskaan oltu hänen kuultensa puhuttu. Mutta kauan sen jälkeen mieltäni vaivasi kysymys, oliko velivainaa tullut manalasta nimikkopoikaansa katsomaan? Nyt, kun uni on heikkoa ja ajatukset harhailevat, kaikki palaa mieleeni pimeän laskeutuessa.

Iltaisin väreistä kirkkaimmat sattuvat niin kipeästi, että on suljettava silmät. Luomien takana niistä tulee varjoja, niin syviä ja epämääräisiä, ettei niiden liikkeisiin halua nukahtaa. Sitten uni vie voiton, mutta varjot vaanivat sen kintereillä, ja unista tulee synkkiä ja uhkaavia, enkä aamulla tiedä, mikä on totta, mikä tarua. Äänetkin ovat täällä taas. Kalinaa ja supinaa ja vaimeita huokauksia, vieraan suun supatusta korvan juuressa juuri ennen heräämistä. Joku makaa vieressäni, näkee samoja unia, hengittää samaa mikroskooppista pölyä, herää samaan verhojen kahahdukseen, kun kissa loikkaa sohvalta saalistamaan kankaan kulmassa roikkuvaa lankaa. Tällaisina aikoina, kun uni ei poista väsymystä ja valve on täynnä kyräilyä ja kummallista vieraan läsnäolon tunnetta, on järjissään pysyminen ponnistelun takana.  


tiistai 31. lokakuuta 2017

Unipäiväkirja: merenneito

(Elämäntilanne unen aikaan hyvin stressaava. Lapsiin ja tulevaisuuteen liittyviä huolia.)

Nummimaiseman keskellä on meri ja suojainen kallioranta. Vesi on tummanharmaata, lähes mustaa, mutta tyyntä. Ääniä ei ole, ja valo on myöhäisen illan hämärää valoa, jolla ei ole selkeää lähdettä. 

Vedessä elää merenneito. En näe sen pyrstöä, koska se on koko ajan veden alla, mutta ylävartalo ja kasvot ovat sukupuolettomat. Niissä on jotain tuttua ja rakastettavaa, mutta tunnistamatonta. Meistä tulee ystäviä. Puhumme ajatuksin, emme sanoin, mutta ymmärrämme toisiamme täydellisesti. 

Vuorokaudenaikoja ei ole, mutta käsitän päivän vaihtuneen. Olen matkalla rantaan. Kannan mukanani synkkää loitsua. Rannalla kahlaan veteen ja lyön mekaanisesti kämmenilläni tummaa vettä ja hoen "tapatapatapatapa" yhä uudestaan ja uudestaan. Minua itkettää, kun näen merenneidon tulevan. Se tulee eteeni ja kysyy, mitä teen, mutten vastaa, vaan lyön sen kättä, ja jatkan loitsuani. Merenneito kavahtaa taaksepäin silmät suurina, loukkaantuneena. Tiedän, että olen rikkonut sen luottamuksen ja tunnen syvää, särkevää surua ja ahdistusta, kun se sukeltaa kyynelsilmin veteen.

Loitsuni nosta veden lämpötilaa ja tiedän, että lämpötilan noustessa kaikki elävä, mukaanlukien merenneito, kuolee. Missään vaiheessa minulle ei selviä syy, miksi minun on pakko tappaa rakastamani olento, joka oli jo oppinut minuun luottamaan, ja tekoni herättää hirvittävää syyllisyyttä ja surua, mutta silti suoritan loitsun loppuun. 

  

perjantai 27. lokakuuta 2017

Pakohalusta

Sain kuin tilauksesta vapaapäivän. Olo on ollut väsynyt ja vetämätön, viikko mennyt kehnosti, ja jok'ikinen aamu olen taistellut pakokauhua vastaan. Tai minulle se on pakohalua, ei kauhua. Koko nuoruuteni oikein etsimällä etsin ongelmia, joita voisin sitten katastrofin kynnyksellä paeta. Rakastin sitä tunnetta, kun tein jotain järjetöntä ja olon muuttuessa liian tukalaksi otin ritolat ja poltin sillat takanani. En pelännyt mitään, en miettinyt mitään, en murehtinut huomista. Suljin vain ovia ja hävitin menneitä, tunsin huumaavan tuulen kasvoilla, kun siirryin uuteen paikkaan haistelemaan uusia tuoksuja, kulkemaan uusia katuja, polttamaan uusia maailmoja. Sain siitä niin täräyttävät kiksit, että lähestulkoon käräytin tuhkaksi nekin aukot, joista vielä pääsi juoksemaan vapauteen. Tuota ihanaa vapautumisen halua vastaan olen taistellut koko tämän viikon.

Täytyy myöntää, että olen itse osasyyllinen tähän kaikkeen. Niinhän minä lähes aina olen, ei sitä käy kieltäminen. Esimerkiksi nuoremman lapsen koulupalaverissa se olin minä, joka suuttui ja laukoi suustaan asiattomuuksia sen jälkeen, kun kyllästyin opettajien munattomuuteen. En voi sietää ryhdittömyyttä ja auktoriteetin puutetta sellaisilta ihmisiltä, joiden asia on ylläpitää järjestystä ja varmistaa, että lapsilla on riittävät eväät jatkaa opintojaan peruskoulun jälkeen. Ärsyynnyin niin, ettei paikalle ilmestynyt rehtorikaan säästynyt verbaaliselta raekuurolta. Luulen, etteivät opettajat odota innolla seuraavaa palaveria. Epäilen, että olen viimeinen ihminen, jonka he tahtovat nähdä saman pöydän ääressä.

Mutta niin se on, että jos kuolinvuoteellaan voi sanoa välttäneensä vankilan ja maanpaon, voi sanoa eläneensä kelvollisen elämän. Nähtäväksi jää, miten muijan käy. 


Talvikauden ahdistus

Nyt ei tunnu hyvältä. Pelot ja huolet varjostavat joka nurkan takana. Vuosi on vasta nuori, mutta minun tekee jo mieli heittää pyyhe kehään...